Päivittäinen omahoito


Verensokerin omaseuranta

Kaikkien diabeetikoiden on suositeltavaa mitata itse verensokeriaan säännöllisesti.

Verensokerin omaseurannan tarve ja tiheys kuuluvat lääkärin tai hoitajan vastaanotolla sovittaviin asioihin. Tarve ja tiheys riippuvat diabetestyypistä, hoitomuodosta, hoidon tavoitteista ja ajankohtaisesta tilanteesta sekä sokeritasapainosta.

Verensokerin omaseuranta on ensisijaisesti tarkoitettu diabeetikon työkaluksi, jolla hän itse seuraa sokeritasapainoaan ja hyödyntää tiedon muuttamalla tarvittaessa insuliiniannostusta. Mittaustulosten kirjaaminen ja tutkiminen voi helpottaa päivittäistä elämää suuresti. Verensokerin omaseuranta antaa järjestelmällistä tietoa sokeritasapainosta ja auttaa arvioimaan hoidon sopivuutta ja tehoa suhteessa ruokamääriin ja liikunnalliseen aktiivisuuteen.

Verensokerin mittaaminen on paras keino oppia tunnistamaan hypoglykemioita eli liian matalia verensokeriarvoja. Hypoglykemia ei aina aiheuta selkeitä oireita. Siksi verensokeritaso kannattaa varmistaa mittarilla aina, kun on vähän erikoinen olo, esimerkiksi kun heikottaa tai on tavallista kovempi nälkä. Näin oppii tuntemaan, miltä matala ja korkea verensokeri tuntuvat ja millaisia oireita ne aiheuttavat.

Jos verensokeri on toistuvasti matala, eli kun verensokeri on alle 4 mmol/l, on tämä syytä ottaa puheeksi hoitavan lääkärin tai oman diabeteshoitajan kanssa.

Jotta verensokerin omaseurannasta on hyötyä, jokaisella diabeetikolla täytyy olla määritellyt hoitotavoitteet ja keinot hoidon muuttamiseen. Useimmille diabeetikoille sopiva verensokeritaso ennen aterioita on 4–7 mmol/l. Vastaavasti pari tuntia aterian jälkeen ja nukkumaan mennessä tavoitearvo on useimmiten 8–10 mmol/l.

Perusseuranta on lääkärin kanssa sovittu verensokerin mittaamisen säännöllinen perustapa, joka riippuu omasta hoidosta ja sen tavoitteista. Yhdelle diabetesta sairastavalle perusseuranta voi tarkoittaa kerran päivässä tapahtuvaa mittausta, toiselle taas esimerkiksi kolme kertaa päivässä.

Lisämittauksia tarvitaan silloin tällöin normaalista poikkeavissa tilanteissa, esimerkiksi rankassa tai pitkäkestoisessa liikunnassa, pitkillä automatkoilla, ulkomaanmatkoilla ja sairastaessa.

Tehoseuranta: Ennen diabeteslääkärin ja -hoitajan vastaanottoa verensokeria mitataan muutamana päivänä tavallista tiheämmin. Muistiin kannattaa kirjata verensokeriarvon lisäksi verensokeriin vaikuttavia asioita kuten ruokailut ja liikunta.

Aterioinnin yhteydessä tehtävien parimittausten tekeminen on myös hyödyllistä. Ateriaa edeltävien ja sen jälkeisten verensokeriarvojen avulla voidaan arvioida haiman kykyä tuottaa insuliinia ja sokerin pääsyä kudoksiin. Ennen nukkumaanmenoa ja aamulla tehdyn parimittauksen perusteella voi puolestaan päätellä, miten elimistö toimii paastotilassa ja vapauttaako maksa liiallisesti varastosokereita verenkiertoon. Insuliinihoidon aikana illan ja aamun parimittaus kertoo pitkävaikutteisen insuliinin annoksen sopivuudesta, kun taas ennen ja jälkeen aterian otettujen verensokeriarvojen avulla voidaan säätää ateriainsuliinin annostelua.

Yksikään mittaus ei ole turha, jos se helpottaa hoitoa ja diabeteksen kanssa elämistä ja mittauksen antaman tiedon perusteella myös toimitaan.

Jatkuva glukoosisensorointi tarkoittaa verensokerin seurantaa mittaamalla ihonalaiskudoksen glukoosipitoisuutta pienellä ihon läpi asetettavalla anturilla. Nämä laitteet mahdollistavat tarkan verensokeriseurannan myös kotioloissa. Glukoosisensorien kehitys on ollut viime vuosina nopeaa, ja uusimmalla, ns. flash-mittarilla on mahdollista seurata kudossokeria jatkuvasti jopa kahden viikon ajan ilman sormenpäämittauksia.

 

Pistäminen

Joillakin diabetespotilailla ensireaktio pistettävän lääkkeen aloittamiseen voi olla kielteinen ja pistämiseen saattaa liittyä jopa pelkoa. Jatkuvan tuotekehityksen tuloksena pistosvälineet ovat kuitenkin nykyisin miellyttäviä ja helppoja käyttää ja neulat niin ohuita, että pistämistä tuskin huomaa. Pistettävien diabeteslääkkeiden käyttöön tottuu yleensä hyvin nopeasti.

Pistostekniikka kannattaa opetella alusta saakka hyvin, sillä tärkeimmät lääkkeen imeytymiseen vaikuttavat tekijät ovat pistospaikkojen huono kunto ja väärä pistostekniikka. Tyypin 2 diabeetikolla paras pistospaikka on usein vatsan alue. Pistospaikkoina ovat vatsan lisäksi reidet ja pakarat. Diabeteslääkkeet pistetään rasvakudokseen. Poimun ottaminen pistämisen yhteydessä varmistaa, ettei lääkeaine mene lihakseen. Vaatteen läpi ei saa pistää, koska ihopoimun kohottaminen ei onnistu ja pistos voi mennä lihakseen.

Pistospaikkojen vaihtaminen on tärkeää. Jos aina pistetään samalle alueelle, ihon alle voi kehittyä arpikudosta ja turvotusta, joiden seurauksena lääkeaineen imeytyminen alueelta häiriintyy. Pistospaikkojen tarkistaminen on hyvä opetella jo pistoshoidon alussa.

 

Pistosvälineet

Pistoskynän neula pitää vaihtaa jokaisen pistoksen jälkeen,
vaikka pistoskertoja olisi vain kerran päivässä. Neulat ovat nykyisin niin ohuita, että jo yhden pistoskerran jälkeen ne ovat tylsyneet ja mahdollisesti vääntyneet. Lisäksi pistettävä lääke voi tukkia neulan tai pistoskynään voi muodostua ilmakuplia, jos neulaa ei irroteta pistämisen jälkeen. Eri valmistajien kynäneuloissa on pieniä eroja, joiden takia voi syntyä vuotoa ja annosteluvirheitä, jos käyttää muita kuin valmistajan suosittelemia neuloja.

Pistettävästä lääkkeestä riippuen aina uutta pistoskynää aloitettaessa tai ennen jokaista pistosta tulee ottaa kynästä testipisara, jolla varmistetaan kynän (ja neulan) toiminta.

Voit tutustua Novo Nordiskin Suomen markkinoilla oleviin pistosvälineisiin täällä.